Kun maaliskuun alkupuolella laitoimme ilmoitusta paikallislehden seurapalstalle lumikenkäretkestä, näytti retken toteutuminen lumikengin varsin epätodennälöiseltä. Niin vauhdikasta oli kevään eteneminen silloin. Yöt alkoivat kuitenkin mennä lämpöasteiltaan pakkaselle, eikä kaikki lumi ehtinyt hävitä ainakaan Salpausselän pohjoispuolelta h-hetkeen mennessä.

Retkemme suuntautui Iitin Koskenniskalle v. 1994 perustetulle Marjovuoren luonnonsuojelualueelle. Pinta-alaltaan suojelualue on 115 ha. Lunta siellä oli ihan riittämiin, ja pakkasyön jälkeen hanki kesti kävellä ilman lumikenkiäkin. Alueesta noin kolmasosa on varsin karua kalliosta metsää ja Kymijokeen rajoittuva loppuosa lehtomaista tai rannan tuntumassa luhtamaista metsää.

Autot jätimme parkkiin Kömmistöntien varteen. Suurten kuusten kohdalta lähdimme kulkemaan Papusuontietä noin kilometrin verran. Suojelualueen rajalla hyppäsimme tieltä metsän puolelle, osalla lumikengät jaloissa ja osalla ne mukana käsissä tai reppuun sidottuina. Seurailimme kalliojyrkänteen reunaa kohti etelää.  Edessämme oli isoja haapoja ja metsälehmusryhmiä. Hangesta törrötti näsiä, minkä turpeat kukkasilmut odottelivat lämpimämpiä päiviä avatakseen violetit kukkansa. Nousimme luonnonsuojelualueen rajaa yhä ylemmäksi. Kapusimme parin notkanteen poikki kohti Marjovuoren korkeinta kalliotasannetta. Sieltä näkyi Kymijoki ja sen takaa Vuolenkosken taloja ja peltoaukeita. Tältä tasanteelta oli lumi sulanut pois ja harmaa poronjäkälikkö peitti lähes kauttaaltaan kallion. Tänne pysähdyimme evästelemään. Makkarat ja nokipannukahvi maistuivat muiden omien eväiden lisänä.

Retkemme jatkui etelään viettävää solaa myöten pois kalliolta. Samaa reittiä näyttivät käyttävän muutkin metsän elävät. Ilmeisesti siitä oli joskus ammoisina aikoina ajettu myös hevosella. Kallioalueen alta lähdimme seuraamaan jyrkännettä tulosuuntaamme. Välillä piti pysähtyä ihmettelemään auringonpaisteessa kimaltelevia jääpuikkoja, paannejäätä, hienoja lohkopintoja, kaatuneita sammaleisia puita, tikkojen hakkaamia pökkelöitä, solisevaa puroa ja kaikkea, mikä poikkesi tavallisesta ympäristöstä.

Meidän nuorin retkeläisemme, 5-vuotias Eino, kipitteli hankea pitkin ja tahtoi tehdä lisäksi vielä omia koukkauksiaan. Energiaa kaverilla riitti tälle vajaan viiden kilometrin retkelle.

Edellisenä talvena ei lumikenkiä tarvittu talviretkillä ollenkaan. Tänä talvena Valkmusalla lunta oli vain väriksi, ja täällä Marjovuorella kyllä lunta oli, mutta hankikanne teki niiden käytön osittain vähän turhaksi. Mutta tulevana talvena on lunta ja mennään kohti uusia seikkailuja - näin on päätetty.

Teksti Pekka Ahokas, kuvat Harri Forsgren