Perjantai-iltana alkoi taivaalta putoilla jäätyneitä lumihiutaleita, jotka maahan osuessaan pitivät vaimeaa helinää. Lauantaiaamuna maa oli valkoisenaan jo toistamiseen tämän syksyn aikana. Sunnuntaina kymmenen maissa tulimme Repovedelle Saarijärven portille. Parkkipaikalla oli kaksi lumen peittämää autoa. Niiden viereen parkkeerasimme omamme, kaivoimme reppumme takakonteista ja aloitimme oman jotoksemme kohti Kirnukangasta. Aluksi seurailimme Pahkajärven ampuma-alueen varoalueen rajaa noin kilometrin verran. Tulimme vanhojen metsäteiden risteykseen, mistä käännyimme länteen kaakkurinkierroksen opasteiden mukaisesti. Maasto oli varsin vaihtelevaa, tosin puusto oli iältään suhteellisen nuorta. Monin paikoin metsässä näkyi hiiltyneitä metrisiä palokantoja kertomassa menneistä ajoista. Polun yli oli piipertänyt myyriä, lumikkoja, oravia ja ilmeisesti pyitä. Välillä pysähtelimme kuvaamaan maisemia, lumista luontoa ja toisiamme.

Tunnin patikoinnin jälkeen alkoivat Kirnukankaan  laavu ja muut rakennelmat näkyä. Sytyttelimme laavun eteen nuotion, laitoimme nokipannun tulelle ja makkarat ritilälle ja tikkuihin paistumaan. Harria poltteli kovasti laavun lähellä oleva pieni lampi. Jäätä oli pinnassa sen verran, että avanto piti vartavasten tehdä ja kauhoa siitä jääpalat pois. Pipo päässä hän oli kohta vedessä Sepon varmistellessa seipään kanssa avannosta ylöspääsyä. Kuulemma aluksi vähän jalkoja paleli, mutta eipä siinä sen kummempaa ollut.

Uintinäytöksen jälkeen laskeuduimme hienoon louhikkoiseen vanhaan pontikankeittopaikkaan – Kirnuhuokoon. Polulle oli rakennettu pitkokset sekä raput ylös Hauklamminvuorelle. Onneksi päätimme pistäytyä sielläkin, sillä alla levittäytyvän Hauklammin lumiselle jäälle oli vesi tehnyt säännöllisiä hienoja ympyröitä. Kalliolta avautui myös hieno näköala kauas Repoveden kansallispuistoon. Portaita pitkin palailimme takaisin alas Kirnuhuokoon, missä muistelimme vanhan poissiirretyn laavun paikkaa.

Hauklammin rannassa polku katosi, mutta jatkoimme omaa kulkuamme kohti Valkjärveä. Noin kilometrin kuljettuamme tulimme viralliselle kansallispuiston retkeilyreitille, mikä johdatti meidät Valkjärven lounaisnurkkaan. Siitä olisi ollut kulkuyhteys sekä Mustanlamminvuorelle että Olhavalle. Välillä kuljimme pienen rinnelehdon poikki, missä lehtipuiden latvustossa oli tiaisparvi ruokailemassa. Puron yli astuttaessa tulimme pois kansallispuistosta UPM:n aarnikotkan metsän luonnonsuojelualueelle. Valkjärven länsipuoli Saarijärvelle saakka onkin sitten tätä aluetta. Valkjärven rantaan oli noussut varsin kookas ja näyttävä leirikeskus vanhan telttailualueen paikalle.

Muutaman vuoden takaisen poltetun ennallistamisalueen reunaa seuraillen tulimme Sukeltajanniemelle. Pakko oli pysähtyä ja ihailla maisemia sieltäkin. Koillisessa kohosi Tolosenvuori. Vielä noin kilometrin patikoinnin jälkeen palailimme marraskuun illan hämärtyessä autoillemme kenties ruumiillisesti väsyneinä mutta henkisesti levänneinä.

Teksti: Pekka Ahokas, kuvat: Harri Forsgren ja Tuula Forström