Hankikanteilla Jääkirkkovuorelle
Julkaistu Ke. 30.3.2016
Päivä:
Retkikohde:
Edellisen viikon suojasää oli kostuttanut lumen läpimäräksi, ja viime päivien yöpakkaset olivat kovettaneet pinnan kovaksi ja kantavaksi, joten kulkumme oli yhtä leikintekoa puuterilumessa kulkemiseen verrattuna. Pysäköimme automme Haramaantien varteen Säyhteen liittymän paikkelle. Asettelimme lumikengät jalkoihimme, heitimme reput selkäämme ja suuntasimme vapaaseen umpihankeen, emme olleet tien vankeja.
Hienoa Salpausselän mäntykangasta lähdimme nousemaan pikkuisen ylöspäin suuren voimalinjan alitse kohti laajennettua soranottoaluetta. Yöpakkanen oli kuurannut varvut ja puiden latvukset. Niitä tietysti piti pysähtyä ihmettelemään ja kuvaamaan. Harjulta pohjoiseen päin kuljettaessa laskeuduimme melko jyrkästi kohti Haramaanjärven laaksoa. Ylitimme ylimaakunnallisen ulkoilureitin, missä oli liikkeellä useampia hiihtäjiä. Pian tulimme metsitetyn peltosaihon reunaan, minkä toisella reunalla oli mökkitie Haramaanjärven rantaan. Tien molemmille puolille oli kasattu polttorankoja poiskuljetusta varten. Retkiporukkaamme liittyivät hieman lyhennetyllä reitillä 6-vuotiaat serkukset Maksimus ja Sisu äiteineen. Pojilla oli jalassa lasten lumikengät ja matkanteko tuntui joutuvan todella vauhdikkaasti. Kuljimme pienen hetken Haramaanjärven itäreunaa ja nousimme jäältä metsän sisään, ja siinä se oli edessämme – talven ihme Iitistä.
Kuin useamman metrin korkuiset urkupillit olisivat tulleet alas kallion pintaa myöten rinteessä olevaan painanteeseen.Leveyttä tällä jääpahdalla oli reilut parikymmentä metriä. Jotkut kiersivät katsomaan jääpahdan yläpuolista aluetta. Hakkuuaukea jatkui siellä kaltevuudeltaan loivana rinteenä. Tietysti paikasta piti lähes jokaisen taltioida monia kuvia retkimuistoksi. Kokoonnuimme pikkuhiljaa jäälle, ja menimme järven yli kohti länttä. Nousimme Jääkirkkovuoren vastakkaisen rannan pikku kallion päälle, ja virittelimme nuotion aurinkoiseen paikkaan kahvittelua ja evästelyä varten. Tauon jälkeen retkemme nuorimmat palailivat omalle lähtöpaikalleen, ja me muut jatkoimme länttä kohti noin puolen kilometrin päässä olevalle metsätielle.
Sitä kuljimme etelään hiihtoreitille saakka, ja kävimme hieman sivummalla katsomassa suurta käärmekuusta. Siitä nousimme takaisin Salpausselän harjanteelle. Teeret olivat olleet soitimella ja ottaneet toisistaan mittaa, sillä siellä sun täällä oli pieniä höyhentuppoja hangella. Myös teerten kulkemisjälkiä oli runsaasti: paikoin näkyi siipien jälkiä hangessa. Tältä paikalta oli upea näköala pohjoiseen, sillä Selkojärven ja taaenpana Arrajärven laaksot näkyivät hienoina maisemassa. Aukealta nuoreen metsään siirryttäessä kuulimme erikoista ääntä kahdesta suunnasta. Myöhemmin netistä hakemalla vahvistui arvailumme, ilvekset siellä mourusivat toisilleen.
Jatkoimme matkaa, ja suuntasimme Säyhteentien laidassa olevalle radanrakentajien hautausmaan muistomerkille. Pysähdyimme hetkeksi siihen, otimme lumikengät jaloistamme ja kuljimme loppumatkan jalkaisin tietä myöten, tien vankeina.
Teksti Pekka Ahokas, kuvat Harri Forsgren